keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 6. luukku

©Niina T. / Yöpöydän kirjat

Suomen itsenäisyysjulistus.
Vihdoinkin on koittanut se päivä, jota ollaan hehkutettu koko vuoden ajan: Suomen sadas itsenäisyyspäivä. 6. joulukuuta 1917 Suomen eduskunta äänesti senaatin laatiman itsenäisyysjulistuksen puolesta äänin 100-88. Itsenäisyys ei ollut kuitenkaan tuolloin suuri riemun aihe, sillä kansakunta oli jakautunut kahtia: senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan väliset erimielisyydet eskaloituivat vajaan kahden kuukauden päästä itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä sisällissotaan, jonka aiheuttamat haavat eivät ole vieläkään täysin parantuneet.

Luin reilu viikko sitten Petri Tammisen kirjan Suomen historia, joka koostuu tavallisten suomalaisten kertomuksista maamme itsenäisyyden varrelta. Minuun vetosi tarinoiden arkisuus ja kirja sai minut pohtimaan maan historiaa sukuni sekä oman itseni kautta. Ajattelinkin, että voisin jakaa omia muistojani ja kokemuksiani näin juhlavuoden kunniaksi.

~~~~~~

Minulla ei ole suvun muistoja aivan Suomen itsenäistymisen hetkiltä, mutta 95-vuotiaana kuollut mummoni, isoäitini äiti äidin suvun puolelta, syntyi vielä Venäjän valtakunnan kansalaiseksi ja oli taaperoiässä itsenäisyysjulistuksen sekä sisällissodan aikoihin. Tiedän, ettei kukaan isäni puolen sukulaisistani ole osallistunut sisällissotaan, mutta kuulemma äidin puolella osa sukulaisistani on taistellut punaisten puolella. He onnistuivat välttämään kuin ihmeen kaupalla teloittamisen, mutta sen enempää en heidän vaiheistaan tiedä.

Toiseen maailmansotaan minulla sen sijaan on suora linkki: isäni vanhemmat olivat sodan kokenutta sukupolvea ja vaarini oli jatkosodan veteraani. Mummini ei ollut mukana sotatoimissa, vaan auttoi perheensä maatilalla. Vaarini ei puhunut sotakokemuksistaan - sen sijaan lapsuudestaan ja pula-ajasta hän, kuten mumminikin, kertoi historiannälkäiselle pojantyttärelleen erittäin mielellään. Valtio pakkolunasti maanviljelijöiltä tietyn osuuden heidän eläimistään ja viljastaan, mutta monella - myös minun isovanhempieni perheillä - oli laittomia eläimiä piilotettuna metsään. Kyläyhteisö oli kaksinaamaisen solidaarinen: jos naapurit saivat tietää eläimistä, niistä ilmoitettiin, mutta jos tarkastaja tuli kierrokselle, kaikkia varoitettiin etukäteen. Vaari kertoi myös, miten sai ostettua pula-aikana pukuliikkeen parhaan puvun, koska hänellä oli antaa maksuksi voita - rahalla ei ollut suurta arvoa tuolloin. Isovanhempani ovat pitäneet tallessa ostokorttejaan tuolta ajalta ja ne ovat minulla seinällä vaarin tekemissä kehyksissä.

Pula-ajan ostokortteja.
©Hande

Äitini vanhemmat kuuluvat taas suuriin ikäluokkiin, jotka syntyivät toisen maailmansodan jälkeen. Hekin ovat maaseudun kasvatteja ja heiltä olenkin kuullut enemmän tarinoita tavallisesta maalaisperheen arjesta sekä heidän koulukokemuksiaan. Kaikki isovanhempani isäni äitiä lukuunottamatta ovat käyneet vain kansakoulun - mummini ei saanut edes sitä, vaan hän kävi vuoden kiertokoulua. Kaikkien kertomuksissa on mukana kova kuri sekä mielivaltaisia opettajia, jotka turvautuivat myös väkivaltaan pitääkseen oppilaansa "herran nuhteessa". Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kamalaa: äitini äiti oli niin lahjakas oppilas, että hänen opettajansa vieraili perheen kotona vedotakseen mummini vanhempiin, jotta he laittaisivat mummini oppikouluun. Mummini perheellä ei ollut kuitenkaan varaa lähettää tytärtään sinne, joten hänkin sai tyytyä neljän vuoden koulutukseen.

Suomi kohosi vaikeuksistaan yllättävän nopeasti sotien jälkeen: minun vanhempani syntyivät jo hyvinvointivaltioon. He kumpikin aloittivat kansakoulussa, mutta heidän kouluaikanaan koulutussysteemi lakkautettiin peruskoulun tieltä. Toisin kuin omat vanhempansa, he saivat mahdollisuuden myös jatkokouluttautua. Isäni perhe oli muuttanut jo ennen isäni syntymää työn perässä maalta kaupunkiin, mutta äitini oli suoraan alenevassa polvessa sukunsa ensimmäinen kaupunkiin muuttanut - hän muutti kotoa jo teini-ikäisenä, koska oli saanut työpaikan kaupungista.

Tästä päästäänkin minun elämänkaareeni: kun synnyin, Suomi kamppaili laman kourissa. Se kosketti minunkin perhettäni, mutta onnistuimme porskuttamaan vaikeiden aikojen läpi. Ensimmäiset muistikuvani Suomeen suuressa mittakaavassa liittyviin tapahtumiin ovat kuitenkin positiivisia: olin kuusivuotias, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Tiesin, että Halonen oli Suomen ensimmäinen naispresidentti ja olin riemuissani uutisesta - se lisäsi itsevarmuuttani ja uskalsin ajatella, että minustakin voi tulla mitä vain haluan.

Kun olin pieni, meillä oli monta vuotta lankapuhelin. En muista tarkkaa vuotta, mutta joskus 1900-2000-lukujen vaihteessa perheeseemme rantautuivat myös matkapuhelimet. Äidin ensimmäisessä kännykässä oli matopeli, johon minä ja siskoni miellyimme ikihyviksi: kun äidin puhelimen akussa oli enää vain yksi palkki jäljellä, saimme aina pelata siskoni kanssa akun loppuun - vuorot vaihtuivat aina, kun toinen hävisi. Muistan myös, kuinka vuonna 2002 Suomen valuutta vaihtui markasta euroon. Tammikuussa isä antoi minulle ja siskolleni omat, uutuuttaan kiiltävät euron kolikot. Minusta tuntui hienolta pitää kolikkoa kädessäni - tosin minusta viiden markan kolikon saimaannorppa ja kymmenen markan kolikon metso olivat hienompia kuin euron kolikon kuva. Tuomitsin myös uusien seteleiden kuvat paljon tylsemmiksi kuin markkojen. Vuonna 2003 sain ikioman kirjastokorttini - minunlaiselleni kirjojen ystävälle tämä oli suuri hetki, ja minusta tuntui voimakkaalta, kun tajusin pääseväni käsiksi kaikenlaiseen tietoon, ja vielä ilmaiseksi. Ensimmäinen kirjastokorttini on käytössäni vieläkin.

Lordi Euroviisuissa.
©Eurovision 2006/EBU
En ole koskaan ollut suuri Euroviisu-fani, mutta vuoden 2006 muistan oikein hyvin. Kun sain kuulla, että Lordi edustaisi kisassa Suomea, tunsin suurta myötähäpeää ja olin aivan varma, että yhtye nolaisi suomalaiset lopullisesti. Kismiintyneenä tästä käänteestä (ja koska olin tunnollinen koululainen), päätin jättää finaalilähetyksen väliin ja mennä ajoissa nukkumaan. Uneni häiriintyi, kun äiti ryntäsi huoneesen keskellä yötä ja huudahti: "Et ikinä arvaa, kuka voitti Euroviisut!" Mutisin unenpöpperöisenä jotain kysymyksentapaista, johon äiti vastasi salamana: "Suomi voitti!" Uneliaisuuteni oli tyystin tiessään, pomppasin sängystä ja ryntäsin olohuoneeseen katsomaan Lordin voittohuumaa televisiosta. Vasta, kun näin kaiken televisioruudulta, uskoin Suomen voiton olevan totta. Seuraavana maanantaina koulussa ei puhuttukaan muusta kuin Lordista.

Elämääni puhuttelivat myöhemmin vielä muun muassa Jokelan ja Kauhajoen vuosina 2007 ja 2008 tapahtuneet kouluampumiset - ne vaikuttivat suuresti käymieni koulujen toimintatapoihin silloin ja myöhemminkin. Siihen mennessä olin elänyt jonkinlaisessa turvallisuudentunteessa, johon ei tosiaankaan kuulunut sellaista vaihtoehtoa, että joku voisi tulla kouluun ampumaan muita. Elämä kuitenkin jatkui normaalisti, vaikkakin mieleni oli entistä avartuneempi. 2010-luvulle päästäessä pääsin riemuitsemaan Suomen toisesta jääkiekon maailmanmestaruudesta - olen ollut olemassa ensimmäisenkin mestaruuden aikaan, mutta olin niin pieni, etten muista siitä mitään - katsoin ottelua televisiosta ja muistan sen käsinkosketeltavan jännityksen, kun tajusin, että Suomi voi voittaa. Kun lukema 6-1 vahvistui, nauroin katketakseni sille, miten Suomi voitti kultaa jo toisen kerran Ruotsin kustannuksella - ja kuinka Ruotsi oli lähtenyt loppuotteluun jälleen kerran ylimielisesti ja joutui nöyrtymään.

Vuonna 2012 minusta tuli sukuni ensimmäinen ylioppilas suoraan alenevassa polvessa. Lakkiaispäivä oli yksi elämäni onnellisimmista, sillä olin tehnyt kovasti töitä lukion suorittamisen eteen ja sain vihdoinkin pistää päähäni sen "kapteenin hatun", josta olin pikkulapsesta asti haaveillut. Luulin ylioppilaslakkia pienenä merikapteenin hatuksi, siitä tulee tuo edellä käyttämäni nimitys - päätin taaperoikäisenä meneväni lukioon vain siksi, että saisin tuon hatun - yllättävän hyvin piti alle kouluikäisen minun päätös teini-ikään. Lukion jälkeen tein muutaman vuoden välipysähdyksen työelämässä ja nyt tarinani jatkuu korkeakoulutuksen merkeissä - mitä Suomelle tulee tapahtumaan sinä aikana, jää nähtäväksi.

~~~~~~

Eilisen joulukalenterin luukun tarjoili Kirja vieköön! ja huomiseen luukkuun pääsee kurkistamaan Pauline von Dahl-blogista.

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

©Hande

tiistai 5. joulukuuta 2017

Suomi(ko) 100 vuotta-lukuhaasteen koonti

©Hande

Osallistuin vuoden kestäneeseen, tänään päättyvään Klassikkojen lumoissa-blogin Suomi(ko) 100-lukuhaasteeseen. Tarkoituksena oli lukea kirjoja, jotka käsittelevät vaiennettua tai väärinymmärrettyä suomalaisuutta. Luin kirjoja haastetta varten melko tasaiseen tahtiin, vaikka syksy onkin verottanut jonkin verran lukemismahdollisuuksiani.

Luetut kirjat:

Saldokseni kertyi täten yhdeksän teosta. Lukemistoni koostui eniten vanhoihin aikoihin sijoittuvista kirjoista, mutta aiheita oli erilaisia: maahanmuuttajat, vammaiset, mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen sekä aseistakieltäytyminen, näin osan mainitakseni. Sisällytin mukaan myös Anneli Kannon Lahtarit, sillä vaikka se käsittelee sisällissodan voittaneita valkoisia, näkökulma on hyvin erilainen kuin entisaikojen paatoksellinen sankarimyytti tai punaisten näkökulmasta kirjoittaneiden kuvaukset kasvottomista hirviöistä. Kirja kuvaa sitä, kuinka esimerkiksi osa valkoisten puolella taistelleista ei enää tiennyt, minkä vuoksi oli mukana tai onko koko sodalla mitään mielekästä tarkoitusta - tästä aiheesta on vaiettu sadan vuoden ajan. Lisäksi huomasin, että historiallisesta kontekstistaan huolimatta kaikkien teosten aiheet ovat ajankohtaisia myös tänäkin päivänä.

Lukuhaaste oli mielenkiintoinen ja tutustutti minut suomalaisuuden eri osa-alueisiin, jotka eivät ole esillä yleisesti, jos ollenkaan. Olisin lukenut mielelläni kirjallisuutta monesta muustakin aiheesta haasteeseen liittyen, ja aionkin tehdä niin tämän haasteen ulkopuolella tulevaisuudessa. Kiitos Lukumadolle haasteen järjestämisestä!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

©Hande
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava 2016

Luettuani lokakuussa Toinen tuntematon-novellikokoelman yksi vaikuttavimmista tarinoista oli mielestäni Sirpa Kähkösen kirjoittama Kesän 1939 poutapilvet. Muistin lukeneeni kirjailijalta aikaisemmin yhden kirjan, Vihan ja rakkauden liekit, mutta sen lukemisesta on kulunut jo yli neljä vuotta. Halusin tutustua paremmin Kähkösen tuotantoon, ja valitsin luettavakseni Kuopio-sarjan aloitusosan, jonka lainasin kirjastosta.

Mustat morsiamet sijoittuu 1930-luvulle ja kertoo nuoresta ja ujosta Annasta, joka muuttaa maaseudulta Kuopioon töiden perässä, sillä hän on saanut piian paikan tohtorin perheestä. Naiivi ja vaatimaton tyttö on varttunut hyvin suljetussa ympäristössä, eikä toivo elämältä suuria - pientä ja mukavaa vain - mutta rakastuminen ja myöhemmin avioliitto Lassin kanssa räväyttää Annan silmät auki, sillä hänelle paljastuu maailman ja elämän hallitsemattomuus.
Ei varmaan, Anna ajatteli, niin nöyriä ja hätäisiä. Mitenkä paljon oli häneltä vaatinut, että oli oppinut jotenkin edes puoliaan pitämään, sanomaan ulos sen mikä ei sopinut ja mikä ärsytti sen sijaan, että olisi pihissyt päänkuorensa sisällä, kunnes raivo puhkesi rokkona naamaan ja nivusiin.
Annan tarina etenee jouhevasti ja teos oli mielestäni helppolukuinen. Kuopio ei ole minulle lainkaan tuttu kaupunki - tiedän vain, missä se sijaitsee ja että Minna Canth asui siellä suurimman osan elämästään - mutta pidin kaupungin kuvailusta ja pystyin kuvittelemaan mielessäni, miltä siellä on näyttänyt yli 80 vuotta sitten. Nautin myös suuresti hahmojen puhumasta savon murteesta, se elävöitti tarinaa huomattavasti.

Teoksessa on monia kiinnostavia hahmoja, osasta jopa pidinkin, mutta suurin osa heistä jäi minulle melko etäiseksi. Asioita käsiteltiin enimmäkseen sen verran pintapuolisesti tai kaukaa, ettei minussa herännyt kuin korkeintaan hyvin mietoja tunteita. Vain yksi tarinan hahmoista onnistui viemään sydämeni: Jalmari, Lassin nuori veljenpoika. Hän hurmasi minut luonteellaan - kiinnyin häneen sataprosenttisesti ja myötäelin pojan vaiheita vahvasti. Toivon, että hänestä kuullaan lisää sarjan jatko-osissa.

Mustat morsiamet on viihdyttävä historiallinen romaani ja kasvutarina, muttei saanut minua rakastumaan itseensä. Siinä kuvaillaan historiallisia tapahtumia ja naisen asemaa arkisesta näkökulmasta, mikä on mukavaa vaihtelua suurten rattaiden pyörinnän seassa kulkeviin ihmiskohtaloihin, mutta jotakin jäi puuttumaan. Viihdyin teoksen parissa kuitenkin sen verran hyvin, että luen tulevaisuudessa mielelläni Kuopio-sarjan muutkin osat.
Sillä semmoisia ne olivat, kaikki. Odottivat kärsivällisesti, että eukko pääsisi vimmastaan ja itkunpuuskat lakkaisivat; että päästäisiin taas tavalliseen elämään. Ja sitä odotellessa kulkivat omilla asioillaan. Ilmailivat hopeisissa sukkuloissaan taivaankannella tai sujuttelivat veneellään pitkin vesiä.                                                                      Mutta naiset, ne olivat kotona sairaalloisina.
Arvosana: ✮✮✮½

P. S. Teos sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38: kirjassa mennään naimisiin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Lauri Mäkinen: 50/50

©Hande
Lauri Mäkinen: 50/50
Siltala 2017

Kun selailin lokakuussa Helsingin kirjamessujen ohjelmalehteä, huomasin siellä kirjaesittelyn otsikolla 50/50. Totesin mielessäni, että kirjan nimi on kuolettavan tylsä ja toi mieleeni 50:50-dieetin, joten sivuutin teoksen vaivautumatta edes selvittämään, mistä siinä oli kyse. Onneksi näin marraskuun alussa Kirsin kirjanurkka-blogin ylistävän arvion kirjasta, sillä se sai minut kiinnostumaan ja varaamaan teoksen kirjastosta.

50/50 sijoittuu vuoden 1942 Kiestinkiin, jossa sotaetsivä Härmä löytää venäläisten alas ammutun lentokoneen. Sen miehistö on kuollut, mutta neljä desanttia on päässyt pakenemaan. Etsintä eskaloituu kiinniottotilanteeseen, jossa ammutaan kolme miestä ja otetaan kiinni pahasti haavoittunut nainen joesta sekä ilkialaston, tatuoitu mies metsästä. Kumpi on desanttiryhmän puuttuva jäsen ja kumpi se, joka väittääkin olevansa? Kumpi joutuu teloitusryhmän eteen?
Kumpareen laella kerosiini käry tuntuu jo selvänä. Härmä laskeutuu hitaasti alas, saapuu aukean laidalle. Koneen peräsin lojuu sen keskellä. Punainen tähti tuijottaa metsänreunaa kuin teräväreunainen, verestävä silmä. Härmä kyykistyy tähystämään, nostaa kiikarit silmilleen. Puut ovat laonneet aukean toisella puolella, kuin avatakseen väylän syvemmälle metsään. Missään ei erotu liikettä.
Mäkisen toinen romaani on sekoitus historiallista romaania, dekkaria sekä jännitys- ja sotaromaania. Yhdistelmä on erittäin toimiva ja minulle lukukokemuksena ainutkertainen, sillä en ole lukenut koskaan sota-aikaan sijoittuvaa dekkaria. Kirja on kaikkea muuta kuin tylsä: tarina imaisi mukaansa tyystin ja kannoin kirjaa mukanani joka paikkaan, jotta voisin lukea sitä aina tilanteen salliessa. Välillä minulle tuli jopa lieviä vieroitusoireita, jos jouduin tekemään pitkiä aikoja jotakin muuta.

Teoksen tarjoama mysteeri on erittäin kiehtova: yritin ratkoa sitä lukemisen lomassa, mutta siitäkin huolimatta, että sain melko pian rakennettua mielessäni teorian, jonka koin oikeaksi, uudet juonenkäänteet pitivät minut varpaillani viime metreille asti. Oli myös mielenkiintoista saada tietoa sotapoliisien toiminnasta jatkosodan aikana - en ole tiennyt ammattikunnasta entuudestaan paljoakaan, saatika sen historiasta.
Minä olin aina osannut paljon sellaista, mitä muut eivät. Esimerkiksi matematiikkaa ilman että minun tarvitsi edes kunnolla laskea, se vain jotenkin aukesi itsestään. Mutta olin myös oppinut olemaan osaamisistani hiljaa, olin ymmärtänyt aikaisin, ettei kaikesta kannattanut kertoa.
Tapahtumien lisäksi Mäkinen on onnistunut luomaan kiinnostavia ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Jokaiseen hahmoon - niin sotapoliisin riveissä ja rinnalla työskenteleviin kuin vakoilusta epäiltyihinkin - pureudutaan psykologisella tarkkuudella, eikä mikään ole mustavalkoista. Mitä pidemmälle tapauksen tutkimukset etenevät, sitä enemmän hahmoista kuoriutuu esiin erilaisia kerroksia ja näkemykset henkilöhahmoista laajenevat ja jopa muuttuvat.

50/50 on mukaansatempaava, jännittävä ja ihmisyyttä tarkkasilmäisesti kuvaileva romaani, joka jätti jälkeensä kaihoisan olon. Olen kiitollisuudenvelassa kanssabloggaajilleni, sillä ilman heitä minulta olisi jäänyt tämä helmi tyystin huomaamatta. Teos on niin vaikuttava, että minun on aivan pakko hankkia se omakseni - aion tulevaisuudessa tarttua takuuvarmasti myös Mäkisen esikoisromaaniin.
Tämä maailma on mikä on, ihmiset ovat mitä ovat. Vahvoja ja heikkoja, hyviä ja pahoja. Melkein kaikki jotakin siltä väliltä --. Silti jokaisen elämään kuului pohjakosketuksia, liian vaikeita valintoja, vähiin voimiin nähden kohtuuttomia tilanteita.
Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. 50/50:sta ovat minun ja Kirsin lisäksi kirjoittaneet Amman lukuhetken Amma sekä Reader, why did I marry him?-blogin Omppu.
P. P. S. Kunniamaininta Elina Warstalle, joka on suunnitellut teoksen vangitsevan kannen.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

©Hande
Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - talvi- ja jatkosodan vaiettu historia
Johnny Kniga 2008

Kuten blogikirjoituksieni sisällöstä voi päätellä, historia vetää minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Löysin tämän kirjan monta vuotta sitten kirjakaupan alennusmyynnistä - sotahistoria lukuisine puolineen kiinnostaa minua, joten pakkohan minun oli lisätä teos kokoelmiini. Kirja jäi kuitenkin vuosikausiksi pelkäksi hyllyn täytteeksi, kunnes keksin valita sen yhdeksi #hyllynlämmittäjä-haasteen luettavaksi.
Laki on selvä ja lyhyt: Linjaan vaiko hautausmaalle! Valitse siitä sitten mikä sopivampi on. 
Ruma sota on artikkelikokoelma, joka pureutuu talvi- ja jatkosodan rumimpiin ja laajalti vaiettuihin ilmiöihin. Seitsemän tutkijaa on kirjoittanut 10 artikkelia, jotka käsittelevät sotapropagandaa ja sensuuria, lapsiin ja nuoriin kohdistunutta sukupolviväkivaltaa, rintamaväkivaltaa, päihteiden käyttöä, käpykaartilaisia, poliittisten vankien kohtelua, sota-ajan sukupuolikulttuuria ja seksuaalista väkivaltaa sekä nälkää. Yksi artikkeli käsittelee myös sodan kokeneiden kirjailijoiden, kuten Kalle Päätalon, Mika Waltarin, Eeva Kilven ja Väinö Linnan kokemuksia. Artikkelit ovat kirjoittaneet Jenni Kirves, Sari Näre, Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen.
Moni sotilaista löysi merkityksen vakavasta ja meuhkaamattomasta rintamauskonnollisuudesta, mutta moni myös menetti uskonsa kaikkeen muuhun paitsi toveruuteen tai omaan apuun. Ylevä ja henkevä puhe oli petollista, paska oli paskaa ja siten luotettavampaa, "rehellistä". Jos jaksoi uskoa kauniiseen elämässä, se oli kätkettävä kyyniseltä maailmalta ja ontoilta fraaseilta. Yksi salpa miehisessä vaikenemisen kulttuurissa - todellisessa tai myyttisessä - oli lyöty lukkoon.
Kirja sisälsi minulle tuttua, mutta paljon uuttakin asiaa. Erityisesti Kivimäen artikkelin rintamaväkivaltaan liittyvään sisältöön olin perehtynyt entuudestaan hänen Murtuneet mielet-teoksensa kautta, ja lisäksi käpykaartilaisuudesta eli rintamakarkuruudesta olen tiennyt melko paljon. Sen sijaan esimerkiksi propagandan kehittyminen sodan aikana tai poliittisten vankien kohtelu olivat minulle hyvin pitkälti tuntemattomia aiheita.

Lukukokemus olikin minulle monilta osin silmiä avaava: erityisesti poliittisten vankien kohtelu järkytti minua. Oli hyvin pysäyttävää lukea, miten kommunisteja, pasifisteja tai jollain muulla tavalla "epäilyttäviä" henkilöitä alettiin vangita jo välirauhan aikana - tämä todistaa sen, että jatkosodan syttymisestä voidaan syyttää suurelta osin Suomen silloisia päättäjiä. Kaiken kukkuraksi vankiloissa ja vankileireillä, joille poliittisia vankeja sijoitettiin, rikosvangitkin olivat poliittisia vankeja paremmassa asemassa.
Poliittisten vankien pidätykset kertovat Suomen valtiojohdon harjoittamasta kaksoisstrategiasta: kansalle haluttiin luoda vaikutelma jatkosodan puolustusluonteesta, mutta käytännössä valmisteltiin hyökkäystä, jos sotilaallinen tilanne, toisin sanoen saksalaisten eteneminen itärintamalle sen vain sallii.
Kirjassa kuvaillaan sotaan liittyviä kamaluuksia hyvin yksityiskohtaisesti, ja välillä minun oli pidettävä tauko lukemisesta, kun minua alkoi ahdistaa. Teoksessa on myös monia karuja, sodanaikaisia valokuvia - en ollut osannut lainkaan varautua tähän ja luin kirjaa monesti julkisissa kulkuneuvoissa, joten oli melko hiillostavaa kääntää sivua, kun seuraavalla aukeamalla saattoi komeilla valokuva esimerkiksi ruumiskasasta. Näinä hetkinä peitin kuvan äkkiä kirjanmerkilläni ja toivoin, etteivät vierustoverini, jotka välillä olivat vasta lapsia, olisi nähneet kuvaa. Kaikista herkimpien kannattaa siis harkita, tarttuvatko kirjaan ollenkaan. Miksi turhaan lukea kauhukirjoja, kun tietokirjallisuuskin saa niskakarvat nousemaan pystyyn?

Vaikka teos käsittelee toista maailmansotaa, melkein kaikissa artikkeleissa kerrotaan, miten tietyt aatteet, asenteet ja toimintatavat olivat syntyneet vuonna 1918 käydyn sisällissodan myötävaikutuksesta. Se vaikutti muun muassa propagandaan, uhrieetokseen sekä rintamakarkureiden ja poliittisten vankien kohteluun sekä siihen, ketkä edes päästettiin armeijaan. Artikkelit kyseenalaistivatkin tutkimustiedollaan väitteen, jonka mukaan talvisota olisi yhdistänyt kahtiajakautuneen kansan. Haavat ovat olleet liian syvällä, jotta ne olisivat parantuneet kahdessakymmenessä vuodessa.

Ruma sota on mielenkiintoinen ja pysäyttävä kirja, joka laajensi tietämystäni liittyen talvi- ja jatkosotaan. Jäin tosin kaipamaan joidenkin aiheiden, kuten sodanaikaisen homoseksuaalisuuden laajempaa käsittelyä, mutta tiettyjen osa-alueiden suppeuden syynä on ollut todennäköisimmin lähdemateriaalin vähyys tai puuttuminen. Tutkijoiden tekstit muistuttivat sotaa kokemattomalle kouriintuntuvasti, miten laajasta ja kamalasta asiasta on kyse, ja kuinka suuret vaikutukset näillä sodilla on vielä 2010-luvunkin Suomeen.
Sisäinen kokemus maailman ennustamattomuudesta on motivoinut kannattajasukupolvea rakentamaan sosiaaliturva siltä varalta, että turva läheltä pettää. Sosiaalinen kannattelu on ikään kuin ulkoistettu yhteiskunnan takaamaan turvaan. Hyvinvointivaltion rakentaminen juurtuu näin yksin pärjäämisen eetokseen, jonka emotionaalinen pohja on välttelevien kiintymyssuhteiden kulttuurissa.
Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kirjan lukemalla kuitattua Helmet-lukuhaasteen kohdan 12: politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Elokuva: Tuntematon sotilas (2017)

©Hande
Kävin katsomassa Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan heti ensi-iltapäivänään 27.10 vietettyäni ensin noin kahdeksan tuntia Helsingin kirjamessuilla. Purin tuntojani seuraavana päivänä kanssabloggaajille ja moni heistä sanoi, että minun pitäisi kirjoittaa arvio elokuvasta. En ole aikonut koskaan kirjoittaa blogiini elokuvista, sillä blogini on, niin, kirjablogi. Olinkin ensin hyvin vastahakoinen tähän, vaikken osaakaan sanoa syytä, mutta kun tarpeeksi moni bloggaajakollega sekä muutama ystäväni painostivat minua, päätin taipua. Halusin kuitenkin kirjoittaa ensin blogini kirjarästit alta pois - tuleepahan ainakin yksi puheenvuoro elokuvasta, kun pahimmat pölyt ovat jo laskeutuneet.

Tuntematon sotilas
Ohjaus: Aku Louhimies
Tuotanto: Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017, Aku Louhimies, Mikko Tenhunen & Miia Haavisto
Käsikirjoitus: Aku Louhimies & Jari Olavi Rantala
Pääosissa: Eero Aho, Jussi Vatanen, Johannes Holopainen, Aku Hirviniemi, Samuli Vauramo, Hannes Suominen, Joonas Saartamo, Arttu Kapulainen, Andrei Alén, Juho Milonoff, Matti Ristinen, Paula Vesala

Menin katsomaan elokuvaa isäni kanssa - me olemme perheemme Tuntematon sotilas-fanit. Olimme päättäneet elokuvan julkistamisuutisen luettuamme, että menemme katsomaan teosta heti sen ilmestyessä. Odotukseni olivat korkealla, sillä elokuvasta oli puhuttu paljon etukäteen. Eniten odotin luvattuja kohtauksia Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Kun sali viimeinkin pimeni ja elokuva alkoi, kasvoni kääntyivät hymyyn: alku oli lupaava ja ehdin jo ajatella, että tämä elokuva on varmasti todella hyvä.

Voi, miten karvaasti petyinkään tämän lupaavan alun jälkeen! Tein suuremman luokan virheen ja nuolaisin liian aikaisin. Aivan päällimmäisenä huomioni kiinnittivät hahmot, tarkemmin sanottuna heidän mitäänsanomattomuutensa. Tuntemattoman sotilaan suola ovat sen lukuisat hahmot, jotka herättävät lukijassa erilaisia tunnereaktioita. Elokuvassa osa hahmoista oli mukana vain parisen minuuttia vain sen takia, että hän on kirjan henkilö - moni hahmoista otettiin mukaan vain kuolemaan, vaikka heillä olisi ollut tarinalle paljon muuta annettavaa. Myöskin enemmän ruutuaikaa saaneiden hahmojen kehitys jäi laihemmaksi kuin hernekeitto, jota sodan aikana sotilaille jaettiin: missä on muun muassa Kariluodon kasvu naiivista, yli-innokkaasta upseerista harkitsevaiseksi ja kunnioitetuksi johtajaksi tai Koskelan asteittainen pessimistisyyden lisääntyminen?

Elokuvaa katsellessani minulla alkoi pyöriä päässä lennosta keksimäni rallatus Saarioisten raivostuttavan mainoslaulun melodialla, ja se menee näin:
Tässä on sotilas X/jolla et tee mittään/kun se kohta kuolee/              mutta sen on pakko olla mukana/koska Väinö Linnan kirja
Rallatus tiivistää aika hyvin tuntoni filmatisoinnin hahmokaartista. Sen sijaan, että hahmoja olisi syvennetty, elokuvassa keskityttiin tapahtumiin ja mahdollisimman näyttäviin taistelukohtauksiin. Kuten kriitikko Juho Typpö kirjoitti 27.10 ilmestyneessä arvostelussaan Helsingin Sanomissa, sotaelokuvia on tehty tässä maassa niin monta, etteivät nämä taistelukohtaukset tee enää vaikutusta - haukotus oli monessa kohtaa minulla lähellä. Tarina etenee myös hyvin luettelonomaisesti ja tuntui pikakelausversiolta kirjasta: mahdollisimman paljon yritettiin mahduttaa mukaan ilman, että mihinkään keskityttiin kunnolla.

Lisäksi elokuvan tekijät suorastaan valehtelivat sitä mainostaessaan: Louhimies lupaili, että mukana olisi kohtauksia Tuntemattoman käsikirjoitusversiosta, Sotaromaanista. Olin odottanut näitä kohtauksia kaikista eniten, sillä sensuroiduista kohtauksista olisi saanut ammennettua paljon uutta näkökulmaa tuttuun tarinaan. Kun lopputekstit alkoivat pyöriä, en ollut nähnyt ainoatakaan kohtausta Sotaromaanista - niin hyvämuistinen en ole, että voisin sanoa varmaksi, oliko mukana yksittäisiä repliikkejä teoksesta, mutta kaikki kohtaukset käsikirjoittajan omia lisäyksiä lukuunottamatta löytyvät kustantamon siivotummasta versiosta. Ja missä ne monien vouhottamat höökipulveri- tai muut huumekohtaukset olivat? En huomannut edes hienovaraisia vihjauksia siihen, että sotilaat olisivat puurtaneet piristeiden voimalla. Toki nämä kaikki ovat voineet jäädä leikkauspöydälle, mutta silloin ei kannata mainostaa elokuvaa sellaisilla asioilla, joita ei takuuvarmasti ole siellä mukana.

HUOMIO! Seuraava osio sisältää lieviä paljastuksia elokuvan juonesta ja yksityiskohdista. Jos et halua tietää elokuvasta mitään, siirry kohtaan "juonipaljastukset päättyvät".

Ei Louhimiehen Tuntematon ole sentään silkkaa surkeutta: esimerkiksi Lasse Enersenin musiikki on loistavaa ja oli erinomainen tunnelmanluoja elokuvassa. Lisäksi pidin joistakin yksityiskohdista ja lisäyksistä, joita ei ole aiemmissa versioissa. Kunniamaininnan minulta saavat joulunvieton kuvaus rintamalla, Suen Tassun änkyttäminen - se syvensi erinomaisesti Rokan ja Tassun ystävyyttä ja ryhmädynamiikkaa - sekä Koskelan riehuminen humalapäissään Mannerheimin syntymäpäivänä: kun muut upseerit ovat saaneet hänet taltutettua, hän alkaa surkutella talvisodassa kaatuneiden pikkuveljiensä perään. Kohta kesti vain muutaman sekunnin, mutta oli erittäin sydäntäsärkevä ja hyödynsi Koskelan suvun tarinan kertovaa Täällä Pohjantähden alla-trilogiaa tavalla, jota ei aikaisemmissa filmatisoinneissa ole ollut (tosin Laineen elokuvassa ei olisi voinutkaan olla, koska trilogiaa ei ollut vuonna 1955 vielä olemassakaan).

Myös suurin osa näyttelijöistä teki loistavaa työtä, vaikka hahmot jäivätkin melko ohuiksi, ilmeisesti käsikirjoituksen vuoksi. Erityisesti pidin Eero Ahosta Rokkana, Jussi Vatasesta Koskelana, Hannes Suomisesta Vanhalana, Juho Milonoffista Honkajokena sekä Johannes Holopaisesta Kariluotona. He onnistuivat välittämään hahmojensa persoonia elokuvan antamien raamien puitteissa. Olin jännittänyt etukäteen etenkin tunntetuimpien näyttelijöiden kohdalla, tekevätkö he kunniaa Linnan hahmoille, mutta suurin osa sai minulta vähintäänkin hyväntahtoisen nyökkäyksen: menettelee.

Toisaalta, osa hahmoista oli outoja tai jopa irvikuvia kirjan hahmoista, enkä tarkoita tätä hyvällä tavalla. Erityisen pettynyt olin Lammioon, jota esittää Samuli Vauramo. Vauramo oli yksi niistä näyttelijöistä, joiden kohdalla huokaisin helpotuksesta, kun sain tietää roolituksesta: hän on loistava näyttelijä ja pystyin näkemään hänet tärkeilevänä, miehistönsä vihaamana luutnanttina, joka kohoaa sodan edetessä kapteeniksi ja majuriksi. Kuitenkin, valkokankaalla näkyi vain "vässykkä" ilman auktoriteettia: hän on aivan kuin epävarma sijaisopettaja, joka yrittää saada riehuvat oppilaat tottelemaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Missä on se kaavoihin kangistunut, kunnianhimoinen nuorimies, jonka inhoamista rakastan? En tiedä, minkä vuoksi tulkinta Lammiosta oli tällainen, mutten pitänyt ollenkaan. En myöskään pitänyt siitä, miten Rokan mielenmaisemaa kotirintamalla kuvailtiin vain hiljaisella tuijotuksella tyhjyyteen. Kuten Typpökin arvostelussaan sanoi, se on suomalaiselokuvien klisee, jota ei enää jaksaisi katsella. Vaikuttavampaa olisi ollut esimerkiksi Rokan herääminen sotaan liittyvästä painajaisesta huutaen - se olisi kuvannut osuvasti, ettei edes Rokka ole immuuni sodan julmuuksille. Onhan hän Koskelan tapaan myös talvisodan veteraani.

Juonipaljastukset päättyvät.

Elokuvan tekijät myös lupailivat, että kotirintama ja naiset pääsisivät kirjaa paremmin esille. Kyllä, naisia oli tarinassa enemmän mukana kuin kirjassa, mutta siihen se sitten jäikin - ainoastaan Lyyti Rokalla on jonkinlaista persoonaa. Kariluodon morsian, Sirkka, on elokuvassa pelkkä kiiltokuva, joka tuijottaa Kariluotoa eteerisesti ja huokailee, kun jopa Linnan romaanissa hänellä on enemmän persoonaa, vaikkei hän olekaan fyysisesti kirjassa läsnä kertaakaan. En muista enää, missä luin tämän, mutta jossakin - todennäköisesti jonku toisen lehden arviossa elokuvasta - riemuittiin, miten Petroskoin Vera ei kuulemma olisi enää pelkkää silmänruokaa, kuten Laineen elokuvassa, mutta sen julistan pötypuheeksi. Vera ei ollut Louhimiehen versiossakaan mitään muuta kuin kuriositeetti, vaikka hän sai hiukan lisää ruutuaikaa. Naisista jäi mieleen vain heidän huokailunsa miesten perään - jos haluaa kunnon kuvan Tuntemattoman naisista, kannattaa lukea Toinen tuntematon-novellikokoelma.

Yksi syy, miksi Linnan Tuntematon sotilas on minulle hyvin rakas teos, on Linnan taito saada lukija kiintymään teoksen hahmoihin ja myötäelämään heidän vaiheitaan. Kirjan ja Laineen elokuvan aikana nauran monesti kippurassa hahmojen letkautuksille ja kommelluksille. Sitten Linna alkaa armotta tapattaa näitä rakkaiksi muodostuneita hahmoja. Vaikka olen lukenut kirjan ja nähnyt Laineen elokuvan monta kertaa, joudun joka kerta puremaan hammasta, etten purskahtaisi itkuun tietyissä kohdissa. Louhimiehen elokuvassa hörähdin muutamia kertoja - välillä näyttelijöiden, välillä vain kirjan synnyttämän muiston ansiosta - mutta yhdenkään hahmon kuoleman kohdalla en tuntenut mitään, en kerrassaan mitään. Minä vain tuijotin valkokangasta ilmeettömänä ja odotin jo seuraavaa kohtausta.

Poistuin elokuvateatterista pettyneenä. Minusta tuntui, että olin haaskannut rahojani ja aikaani - sekä yöuneni - aivan turhan takia. Elokuva sisälsi kyllä yksittäisiä kultamurusia, mutta valitettavasti ne hukkuivat yleisen latteuden alle. Sentään en kiemurrellut tuolissani tai katsellut kelloa kesken elokuvan katsomisen, mutta olisin voinut kuitata kokemuksen lukemalla historian oppikirjan jatkosotaa käsittelevät osiot. On Louhimiehen luomus sentään parempi kuin Mollbergin tekele, mutta siihen sen ansiot sitten jäävätkin, näin kokonaisuutta ajatellen. Typön sanoja lainaten: "Eli mitä jäi käteen? Turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä Suomi 100 -juhlakuvaelma." On surullista joutua toteamaan, että 62 vuotta sitten tehty elokuvaversio Tuntemattomasta on edelleenkin paras.

Arvosana: ✮✮½

lauantai 25. marraskuuta 2017

Superlukumaraton - koonti


Carry on Reading-blogin Henna ja Hogwarts Libraryn Lotta ovat lanseeranneet Superlukumaratonin, joka koostuu neljästä osasta: kolmesta perinteisestä, yhden vuorokauden lukumaratonista sekä yhdestä viikon mittaisesta etapista. Tarkempaa tietoa haasteesta löytyy heidän blogeistaan - marraskuisen maratonin vetäjä on Henna. Suureksi harmikseni en ole päässyt osallistumaan kahteen aiemmin syksyllä järjestetyistä maratoneista, mutta näin marraskuun pimeydessä ja koleudessa aion ottaa vahingon takaisin ja nauttia kirjojen suurkulutuksesta - viime kerrasta on jo aikaa.

Vaikka ilmoittauduin maratoniin heti, kun mahdollista, aloin suunnitella lukupinoani vasta eilen. Oikeastaan suunnittelu on aivan liian vahva sana - minä vain napsin muutaman kirjan pinoon pikaisen pohdinnan jälkeen ja #hyllynlämmittäjä-haastetta ajatellen. Pinostani löytyvät seuraavat teokset:
  • Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti
  • Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa
  • Susan Fletcher: Noidan rippi
  • Johanna Holmström: Itämaa
  • Petri Tamminen: Suomen historia
  • Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

©Hande

En ole aivan varma, tartunko kaikkiin teoksiin urakkani aikana, mutta onpahan valinnanvaraa, jos vaihtelunkaipuu iskee. Dorian Grayn muotokuvan luen loppuun aivan varmasti, sillä se on teoksista ainoa, joka on minulla entuudestaan kesken. Aloitan urakkani myöhemmin iltapäivällä, kunhan olen saanut kaikki pakolliset askareet hoidettua. Päivittelen tätä kirjoitusta urakan edetessä ja lisäksi maratoonaustani voi seurata Facebookissa, Twitterissä sekä Goodreadsissa.
*****

Klo 17:00 - Julistan superlukumaratonin alkaneeksi!

Ja tämähän koskee siis vain minua. Aloittaminen venähtikin illan puolelle - kaipasin ilmeisesti aivojen nollausta kouluviikon jäljiltä. Starttaan rupeamani Wilden klassikolla, jota olen lukenut aikaisemmin hiukan alle puolet. En ole lukenut Wildelta aikaisemmin mitään, mutta tiedän Dorian Grayn lisäksi hänen satunsa, Onnellinen prinssi, ja olen joskus lapsena nähnyt siitä televisio-ohjelman. Romaani on vaikuttanut tähän mennessä mielenkiintoiselta ja sisältää herkullista pohdintaa ihmisyydestä. Olen saavuttanut romaanissa taitekohdan, jonka jatkoa odotan innolla.

Klo 21:30 - Alku aina hankalaa...

En tiedä, miksi, mutta luku-urakkani on edennyt todella hitaasti. Sain vasta reilu tunti sitten luettua Dorian Grayn muotokuvan loppuun, vaikka sen kerronta pitikin koko ajan otteessaan ja pidin kirjasta kovasti. Ehkä kärsin kaamosväsymyksestä tai sitten kirjan kerrontatyyli ei mahdollistanut minulle pikaista ahmimista... Joka tapauksessa, jatkoin vaihtelun vuoksi Aikuisuus on myytti-sarjakuvalla, jonka ostin tänä vuonna Helsingin kirjamessuilta. Olen nähnyt Sarah Andersenin sarjakuvia internetissä lukuisia kertoja ja suurin osa niistä on minulle erittäin samastuttavia. Olen lukenut sarjakuvasta puolet ja jatkan sen parissa - sen verran nautittavia stripit ovat. Ensin pidän kuitenkin pienen sometauon.

Sivuja luettuna: 200.

Klo 23:30 - Ei kun tutimaan

Aikuisuus on myytti tuli ahmittua vauhdilla - suurin osa sarjakuvista oli minulle ihanan ja pelottavan samastuttavia yhtäaikaa. Seuraavaksi nappasin luettavakseni Petri Tammisen Suomen historian, joka on odottanut lukemistaan muutaman kuukauden ajan. Ehdinpä senkin lukea loppuun. Pidin kovasti kirjan tarinoista, miten ne olivat aivan tavallisten ihmisten tarinoita, joista kaikista kuulsi arkisuus, vaikka tapahtuma olisikin ollut jotain tavanomiasesta poikkeavaa. Koin sekä sydäntä lämmittäviä että sydäntäsärkeviä hetkiä - nauroin ja melkein itkinkin. Aloin myös miettiä kotimaan tapahtumia omalta elinajaltani ja paljon muistuikin asioita mieleen. Näihin kuviin ja tunnelmiin onkin sopiva lopettaa tältä päivältä, käydä iltatoimille ja yöpuulle. Hyvää yötä ja huomiseen!

Sivuja luettuna: 407.

Klo 13:10 - Easy like sunday morning...

Minulla on todellinen sunnuntai-fiilis, sellainen raukea olotila. Olen ollut hereillä muutamia tunteja ja lukenut askareiden lomassa. Jatkoin herättyäni viidennellä Flavia de Luce-kirjalla - edellisen osan lukemisesta on vierähtänyt neljännesvuosi. Kirja on taattua Bradley-laatua ja pohdiskelen paraikaa erilaisia vaihtehtoja teoksen tarjoaman mysteerin ratkaisuksi. Halusin kuitenkin vielä aloittaa Holmströmin Itämaan, joten Flavia saa odottaa sivussa ainakin jonkin aikaa. Itämaa vaikuttaa myös kiintoisalta, vaikka olenkin vasta aivan tarinan alkumetreillä. Omistan viimeiset maratontunnit kokonaan lukemiselle.

Sivuja luettuna: 600.

Klo 17:20 - Se oli siinä!

Lukumaraton päättyi osaltani 20 minuuttia sitten. Viimeiset tunnit olen viettänyt Flavian parissa - sain tietää jälleen kerran lisää Bishop's Laceyn asukkaista ja mysteerin solmut alkavat aueta mielessäni - toivottavasti teoriani on oikea!

Maratonin lukemisto:
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva, 140 sivua (luettu loppuun)
Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti, 110 sivua (luettu loppuun)
Petri Tamminen: Suomen historia, 157 sivua (luettu loppuun)
Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa, 293 sivua
Johanna Holmström: Itämaa, 47 sivua

Sivuja luettu yhteensä: 747

Olen tyytyväinen lukemieni sivujen määrään - Olen ollut maratonin aikana välillä todella väsynyt - johtuneeko marraskuun pimeydestä - joten olen pystynyt keskittymään lukemiseen yllättävänkin hyvin. Opiskelijaelämä on verottanut suuresti lukuaikaani syksyn mittaan, joten olen iloinen, kun sanoin mahdollisuuden omistautua kaunokirjallisuudelle vuorokauden ajaksi. Tarkoituksenani olisi osallistua myös joulukuun grande finaleen, viikon mittaiseen lukumaratoniin - sitä odotan erityisen innolla.

Kiitos ja kumarrus!