Markus Zusak: Kirjavaras

©Hande

Markus Zusak: Kirjavaras

Otava 2008

Ensin värit.

Sitten ihmiset.

Sillä tavoin minä yleensä asiat näen.

Tai ainakin yritän.  

Tiesin heti, kun päätin viime vuoden alussa ottaa osaa Uudelleen luettua-lukuhaasteeseen, että palaisin Markus Zusakin Kirjavarkaan pariin. Löysin teoksen Helsingin kirjamessuilta vuonna 2009 ja aloitettuani lukemisen jäin auttamattomasti koukkuun. Kirja on innoittanut minua suosittelemaan sitä lähes kaikille kohtaamilleni ihmisille, kirjoittamaan siihen liittyvän äidinkielen tutkielman lukiossa sekä lukemaan teoksen useaan otteeseen, nyt neljännen kerran.

Niin, hän palaa mieleeni usein, ja yhdessä valtavan monista taskuistani olen säilyttänyt hänen tarinansa kertoakseni sen uudestaan. Se on yksi lukuisista joita pidän mukanani, niistä joista jokainen on omalla tavallaan ainutlaatuinen. Jokainen on yritys - huikean mielikuvituksellinen yritys - todistaa minulle, että te ja inhimillinen olemassaolonne olette sen arvoisia. 

Tässä se on. Yksi harvoista.

Kirjavaras.

Kirjavaras kertoo kymmenvuotiaasta saksalaistytöstä, Liesel Memingeristä, joka lähetetään pikkuveljensä kanssa sijaisperheeseen, koska heidän äitinsä ei kykene enää tarjoamaan heille turvaa poliittisen vakaumuksensa vuoksi. Veli kuolee kuitenkin junamatkan aikana jättäen Lieselin aivan yksin. Uusi elämä sijaisvanhempien luona vaatii totuttelua, eikä tilannetta helpota toisen maailmansodan syttyminen. Liesel tulee löytämään kuitenkin kirjat ja sanojen mahdin, ja siinä samassa toivon pilkahduksen synkän aikakauden keskellä.

Tarina on hyvin kiehtova, sillä se kertoo elämästä (ja kuolemasta) natsi-Saksassa lapsen näkökulmasta. Lieselillä on "vaarallisen väriset silmät", mutta hän on autuaan tietämätön maan poliittisesta tilanteesta, vaikka se on vaikuttanut merkittävästi hänenkin elämäänsä. Pikkuhiljaa ruma totuus alkaa valjeta tytöllekin, mutta kaikesta sodan raadollisuudesta huolimatta elämä jatkuu, tavalla tai toisella.

Hämmästyttävää mihin kaikkeen ihmiset pystyvät, vaikka heidän kasvoillaan virtaa puroja ja he kompuroivat eteenpäin yskien ja etsien ja löytäen.

Zusak on onnistunut luomaan romaaniinsa monia hahmoja, joihin kiinnyin syvästi. He ovat kiinnostavia, suorastaan ihania, ja jossain vaiheessa huomasin kokemieni tuntemusten olevan samoja kuin minulle tärkeiden kirjan hahmojen. Erilaisen näkökulman lisäksi nämä ihmiset vaiheineen saivat minut kiinnostumaan ja innostumaan tästä tarinasta, joka käsittelee lähestulkoon loppuun kulutettua aihetta. Sen traagisuudesta huolimatta minulla on ajoittain vaarana saada siitä yliannostus, mutta tämän kirjan kohdalla sellaista huolta ei ole.

Kuulemma sota on kuoleman paras ystävä, mutta siitä asiasta minun täytyy tarjota erilainen näkökulma. Minulle sota on kuin uusi pomo joka vaatii mahdottomia. Hengittää niskaan ja hokee hellittämättä yhtä asiaa: "Valmista pitää tulla, valmista pitää tulla." Ja alainen uurastaa kovemmin. Työ tulee tehdyksi. Pomo ei kuitenkaan kiitä. Hän vaatii vielä enemmän.

Kaikista eniten minua kiehtoo kuitenkin romaanin kertoja, joka on itse Kuolema. Zusak antaa tulkintansa kautta kyytiä kuoleman henkilöitymiin liittyville stereotypioille: hänen tulkintansa väistämättömästä elämäntapahtumasta persoonana on hyvin inhimillinen - käytännössä hän on väsynyt sielunkerääjä, joka yrittää selvitä suuresta työtaakastaan keskittymällä taivaan väreihin ja välttelemällä henkiin jääneitä ihmisiä vaihtelevalla menestyksellä. Kirjavarkaan Kuolema varasti sydämeni jo ensimmäisellä lukukerralla ja kiintymykseni vahvistuu sitä enemmän, mitä useammin palaan teoksen pariin.

Jopa kuolemalla on sydän.

Kirjavaras on mieleenpainuva teos, joka kestää hyvin aikaa. Se on saman-aikaisesti erittäin riipaiseva ja sydäntä lämmittävä tarina selviytymisestä, ystävyydestä sekä sanojen voimasta. Kirja muistuttaakin oivallisesti siitä, miten suuri vaikutus sanoilla on ihmisten elämään: niillä voi opettaa, satuttaa, ilahduttaa, manipuloida, viihdyttää, kontrolloida, antaa toivoa sekä tehdä historiaa.

Niin paljon hyvää, niin paljon pahaa. Lisää vain vesi.

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Kirja sopi viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohtaan 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

©Hande

Jukka Behm: Pehmolelutyttö

WSOY 2017

En ole koskaan aiemmin ollut bloggaamisurani aikana tilanteessa, että helmikuun lopussa olisi vielä edellisen vuoden kirjoja rästitekstien pinossa, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Koulu on imenyt mehut sen verran tehokkaasti, etten ole jaksanut vapaa-aikanani kirjoittaa, vaikka olenkin saanut jonkin verran luettua teoksia, mutta yritän nyt ryhdistäytyä edes hieman. Törmäsin Behmin esikoisteokseen Finlandia-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden julkistamisen aikaan: muutama kanssabloggaaja oli kehunut kirjaa ja teos löytyi lähikirjastoni suositeltujen romaanien pöydästä, joten kiinnostuin siitä. Varasin kirjan internetin kautta, sillä halusin lukea teoksen, kun minulla olisi aikaa. Sain sen luettua Superlukumaratonin aikana.

Emilia on yhdeksäsluokkalainen kympin tyttö, jonka perheellä on hieno talo ja elämän raamit mallillaan. Hänellä on kuitenkin salaisuus, josta hän kertoo vain pehmoleluilleen: tyttö myy aikaansa tuntemattomille, aikuisille miehille, jotka ovat löytäneet hänen kuviaan internetistä. Tämä tuntuu Emiliasta helpolta tavalta tienata rahaa, mutta ovatko tilanteen langat todella hänen omissa käsissään?

Pehmolelutyttö käsittelee rankkaa aihetta, mutta sen käsittelytapa on viaton - oikeastaan Emilia on niin naiivi, että se teki kirjan lukemisesta entistä irvokkaampaa. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan ollut niin ahdistavaa, että minun olisi tarvinnut pitää taukoja. Vaikka välillä jokin - en oikein osaa sanoa, mikä - tökki lukemisen aikana, kirja piti sen verran hyvin otteessaan, että halusin jatkaa mahdollisimman vähäisillä keskeytyksillä.

Vaikka Emilian perheen elämä näyttää ulkoisesti lähestulkoon täydelliseltä, pinnan alta paljastuu toisenlainen totuus: tytön vanhemmat eivät tunnu olevan muualla kuin töissä ja isovelikin oleilee vain omien kavereidensa kanssa. Emilialla ei ole myöskään kunnollisia ystäviä, joten hänen elämäänsä varjostaa yksinäisyys. Vain tytölle maksavat aikuiset miehet huomaavat hänet, ja se on samanaikaisesti sekä hyvin surullista että karmaisevaa - ei ole vaikeaa päätellä, kenellä on todellisuudessa valta tilanteesta.

Pehmolelutyttö on ajatuksia herättävä teos aiheesta, josta yleensä vaietaan visusti. Se sisältää myös erittäin tarkkanäköistä havainnointia aikuisuudesta - niin osuvaa, että se melkein pelottaa. Lisäksi Behm kuvailee oivallisesti nuoruutta epävarmuuksineen ja tunnekuohuineen. Teos muistuttaa myös, että vastaavanlainen tilanne voi kohdata niin sanottuja tavallisiakin perheitä.

Arvosana: ✮✮✮✮

P. S. Sain kuitattua kirjalla viimevuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdan 50: kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Tuntematon lukija täyttää 3 vuotta!

En taida koskaan lakata ihmettelemästä ajan kulumisen nopeutta: Tuntematon lukija-blogin syntymästä on kulunut kolme vuotta. 13. helmikuuta 2015 meikäläinen näpytteli hiukan tärisevin sormin ensimmäisen blogitekstini, Tästä se lähtee... Blogin perustaminen pelotti minua suunnattomasti, sillä en ollut koskaan ennen kirjoittanut tekstejä, joita kuka tahansa voisi lukea. Toisaalta jännitin sitäkin, vaivautuuko kukaan koskaan lukemaan mietelmiäni.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen julkaissut yhteensä 270 kirjoitusta, joista suurin osa käsittelee lukemiani kirjoja. Seasta löytyy säännöllisen epäsäännöllisesti myös erilaisia haasteita ja lukumaratoneja, kirjallisuustapahtumaraportteja sekä sekalaisia kirjoitelmia, kuten haastattelu, hahmoanalyysi ja lukemisen merkityksen pohtimista. Ja siitäkin huolimatta, että vuonna 2015 epäilin blogini kiinnostavuutta, kirjoitusteni katselumäärät ovat nousseet roimasti ensimmäisen vuoden keskiarvosta. On mukavaa huomata, että kirjoitukseni kiinnostavat, vaikka välillä mietinkin, kehtaanko julkaista joitakin teksteistäni.

Satunnaisista empimisen hetkistä huolimatta varmuuteni kirjoittajana on lisääntynyt entisestään. Olen ollut myös huomaavinani kirjoitustaitojeni kehittyneen vuosien varrella. Vahvistuksen aavistuksilleni sain pari kuukautta sitten ystävältäni, joka yllätti minut kertomalla, että olen kehittynyt kirjoittajana kolmen vuoden takaisesta - en ollut edes tiennyt hänen lukevan blogiani, joten olin tästä toteamuksesta hyvin otettu. Joskus omien kirjoituksien arvioiminen on hyvin hankalaa, joten on hienoa saada ihmisiltä palautetta.

Olen kolmen vuoden aikana ehtinyt olla monenlaisessa mukana: olen ottanut osaa kymmeneen lukuhaasteeseen, yhdeksään lukumaratoniin, kirjoittanut kirjabloggajien joulukalenteriin kahdesti, käynyt Helsingin kirjamessuilla, Harry Potter ja kirottu lapsi-teoksen julkaisutilaisuudessa, vuoden 2017 alkupuolen Kirja vieköön!-tapahtumissa (joista en saanut aikaiseksi kirjoittaa raportteja - hyi minua!), äänestänyt Blogistanian kirjallisuuspalkintoehdokkaita sekä ollut osallisena Kirjojen Suomi - 101 kirjaa-yhteistyöprojektissa kirjoituksellani Eeva Kilven Animaliasta. Nämä kokemukset ovat olleet mielenkiintoisia ja toivon tulevienkin vuosien tuovan tullessaan erilaisia tapahtumia, haasteita ja projekteja.

Nämä kolme vuotta ovat muovanneet minusta tiiviin osan kirjabloggaajien joukkoa. Kuten olen sanonut blogissani monta kertaa aiemminkin, kirjabloggaajien yhteisö on yksi tärkeimmistä, ellei jopa tärkein asia, jonka bloggaaminen on minulle suonut. En voi ylistää tarpeeksi tätä sydämellistä joukkoa, johon mahtuu monia erilaisia persoonia, mutta joita kaikkia yhdistää yksi asia: rakkaus kirjallisuuteen. Olen iloinen saadessani olla tämän erinomaisen yhteisön jäsen ja nauttia kirjapöhinästä.

Myös yksityiselämäni on kokenut muutoksia, jotka vaikuttavat jonkin verran myös bloggaamiseeni: työläiselämä vaihtui viime syksynä koulun penkkiin. Olen nauttinut tähän mennessä opiskeluajastani kovasti ja mitä kauemmin olen ollut koulussa, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että olen valinnut itselleni oikean alan. Opiskelu on näkynyt blogissani ajoittain hiljaisuutena sekä rästitekstien määrän kasvamisena. Rakastan kuitenkin harrastustani aivan liikaa voidakseni lopettaa sitä tai edes jättää sitä pidemmälle tauolle, joten tulette näkemään Tuntemattoman lukijan mietelmiä jatkossakin, vaikkakin aikaisempaa epäsäännöllisemmin.

Nöyrimmät kiitokseni teille, lukijani! Toivottavasti viihdytte blogini parissa tulevaisuudessakin - jatkoa on nimittäin luvassa!

Blogistanian äänestys vuoden 2017 parhaista kirjoista

Yksi kirjablogimaailman odotetuimmista tapahtumista on täällä taas: Blogistanian äänestys vuoden parhaista kirjoista. Otin viime vuonna äänestykseen osaa ensimmäistä kertaa ja koska olen saanut luettua melko kiitettävästi vuonna 2017 ilmestyneitä kirjoja, päätin käyttää ääneni jälleen.

Pohdin valintojani koko viime vuoden sekä tämän vuoden tammikuun ajan. Onnistuin lukemaan useampia kriteerit täyttäviä kirjoja eri kategorioista, mutta vain yhdestä löysin monta sellaista, joita haluan äänestää. Onnistuin kuitenkin perehtymään sen verran moneen, minua miellyttäneeseen lukukokemukseen, että äänestän kolmessa kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa, Kuopuksessa ja Tiedossa.

Blogistanian Finlandia:

3 pistettä: Anneli Kanto: Lahtarit
2 pistettä: Katja Kallio: Yön kantaja
1 piste: Lauri Mäkinen: 50/50

Blogistanian Kuopus:

3 pistettä: R. J. Palacio: Ihme

Blogistanian Tieto:

3 pistettä: Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

©Marja-Leena Liipo

Voittajat julkistetaan huomenna 5.2.2018 kello 10:00 seuraavissa blogeissa:

Blogistanian Finlandia: Hurja Hassu Lukija

Blogistanian Globalia: Oksan hyllyltä

Blogistanian Kuopus: Yöpöydän kirjat

Blogistanian Tieto: Hannan kirjokansi

R. J. Palacio: Ihme

©Hande

R. J. Palacio: Ihme

WSOY 2017

Huomasin vuoden vaihteessa, että elokuvateattereihin tulossa on Wonder-niminen teos. Se alkoi kiinnostaa minua, mutta kun sain selville elokuvan perustuvan kirjaan, halusin lukea sen ensin. Turvauduin jälleen kerran kirjaston palveluihin saadakseni teoksen käsiini.

Tiedän, etten ole tavallinen kymmenvuotias. Tai siis joo, teenhän minä kaikkia tavallisia juttuja. Syön jätskiä. Ajan pyörällä. Pelaan palloa. Minulla on Xbox. Sellaiset jutut tekevät minusta tavallisen. Luulisin. Ja minä tunnen oloni tavalliseksi. Sisäisesti. Mutta kyllä minä tiedän, etteivät tavalliset lapset saa muita tavallisia lapsia juoksemaan kirkuen pakoon leikkipuistoissa. Tiedän, ettei tavallisia lapsia tuijoteta kaikkialla minne he menevät.

Kirja kertoo 10-vuotiaasta August Pullmanista, jonka kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Tähän mennessä hän on opiskellut kotona äitinsä opastuksella, mutta aloittaa nyt viidennen luokan oikeassa koulussa - se on sekä kiehtovaa että pelottavaa. Ovatko koulun muut oppilaat halukkaita katsomaan ennakkoluulojensa ohi Auggien todellista minää?

Auggie on romaanin kiistaton päähenkilö, mutta hänen lisäkseen kertojiksi pääsee välillä myös viisi lasta ja nuorta, jotka tuntevat tai tietävät Auggien esimerkiksi sukulaisuussuhteen tai koulun kautta. Auggie pääsee kirjassa eniten ääneen, mutta muiden hahmojen mukanaan tuomat näkökulmat laajentavat kokonaiskuvaa ja muistuttavat, että asioilla on aina useita puolia. Pidin myös siitä, miten realistisia, inhimillisiä ja sympaattisia hahmot olivat: pystyin uskomaan heidän ajatuksiinsa ja tekoihinsa koko tarinan ajan sekä kiinnyin heihin.

Äiti ja isä sanoivat aina, että minä olin maailman ymmärtäväisin pikkutyttö. Enpä tiedä. Minä vain tajusin, ettei valittamisessa olisi ollut mitään järkeä. Olen nähnyt Augustin leikkausten jälkeen: pieni naama siteissä ja turvonneena, pikkuruinen ruumis täynnä tippaletkuja ja putkia, jotka pitivät hänet hengissä. Kun on nähnyt jonkun muun joutuvan kokemaan sellaista, tuntuu jotenkin typerältä känkättää siitä, ettei saa haluamaansa lelua tai ettei äiti pääse katsomaan koulunäytelmää.

Vaikka tammikuu oli minulle hyvin hektistä aikaa, luin kirjan siihen nähden melko nopeasti - tarina imaisi mukaansa, enkä malttanut laskea teosta käsistäni ellei ollut aivan pakko. Vaikken ole saanut elämässä aivan yhtä huonoja lähtökortteja kuin Auggie, samastuin häneen vahvasti. Tiedän, millaista on erottua joukosta ja muut pitävät sitä huonona asiana. Lisäksi tunnistin itseni Auggien innostuksessa muun muassa Star Warsia kohtaan sekä hänen itseironiassaan.

Rottapoika. Friikki. Monsteri. Freddy Krueger. E. T. Yrjötys. Liskonaama. Mutantti. Tiedän, millä nimillä he minua kutsuvat. Olen käynyt riittävästi leikkipuistoissa tietääkseni, että lapset voivat olla ilkeitä. Minä tiedän, minä tiedän, minä tiedän. 

Kaikki luokkatoverit eivät suhtaudu suopeasti pojan erilaiseen ulkomuotoon, mikä johtaa kiusaamiseen. Oli inhottavaa lukea kyseisiä kohtia, etenkin kun ne herättivät minussa muistoja omista kokemuksistani. Kirja sisältää synkkiä hetkiä, mutta paistaa se aurinko risukasaankin: kaikki lapset eivät mene valtavirran mukana, ja Auggiella on myös kannustava perhe tukenaan. Romaanin lukeminen olikin minulle yhtä tunteiden vuoristorataa, johon sekoittui sekä itkua että naurua. Edes nämä tunteenpurkaukset eivät syntyneet automaattisesti yhdestä syystä, vaan itkuja ja nauruja oli erilaisia - yllätyin vahvoista reaktioistani suuresti, sillä aiempien kokemusteni mukaan nuorille suunnatut kirjat eivät yleensä iske minulla kovin syvälle. Oli mukavaa yllättyä positiivisesti Palacion teoksen suhteen.

Ihme on hurmaava tarina erilaisuudesta, ennakkoluulojen kohtaamisesta sekä ystävyydestä. Jotkut saattavat pitää sisäisen kauneuden sanomaa hyvin kliseisenä, mutta niin kauan kuin maailmassa on epäoikeudenmukaisuutta ja ennakkoluuloja, sanoisin olevan vain hyväksi, että ihmisen luonteen ja persoonallisuuden arvon tärkeydestä muistutetaan myös taiteen kautta. Minusta Palacion esikoisteos on tärkeä kirja, jonka soisin aivan kaikkien lukevan - se muistuttaa, mikä elämässä on tärkeää ja ettei erilaisuus ole paha asia.

Hassua, miten sitä joskus murehtii jotakin juttua aivan älyttömästi, ja huolet osoittautuvatkin aivan turhiksi. 

Arvosana: ✮✮✮✮✮

P. S. Romaani sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.